INARI VIRMAKOSKI
Performanssitaiteilija, kuvataiteilija
Performanssitaiteen viehätys on Inari Virmakoskelle tämän taidemuodon katoavaisuudessa; performanssin elinkaari on rajatussa hetkessä. Yleisön läsnäolo ja vuorovaikutus ovat tärkeä osa teosta, jossa konkreettista lopputulosta ei tavoitella. Sosiaalipoliittiset, ihmisoikeuksia ja yhdenveroisuutta kannattavat aiheet ovat Virmakoskelle tärkeitä.. Teosmateriaalina on elämä itse – elämän sisältö, kaikkinensa. Luottamus ja ilo elämää kohtaan. Nämä elämän puolet ovat hänelle pitkän iän myötä yhä kirkkaampia.
Virmakoskella on usein mukana esineitä esiintymisissään. Esineisiin liittyy aina tärkeitä tunteita ja muistoja. Ne saattavat olla lahjoja ystäviltä, muistoja maailmalta tai löydetty rakkaista tai inspiroivista paikoista. Suurikokoinen kotilo löytyi saarelta, jossa oli villihevosia. Höyheniä, sulkia, tulipuun palkoja, päivänvarjoja, kankaita, rasioita – kaikilla on omat, tärkeät tarinansa, jotka ovat hiljaisina läsnä teoksessa. Inari Virmakosken esiintyessä hänen olemuksessaan voi aistia paljon nähneen ja kokeneen ihmisen rauhan ja valon.
Keskeinen väline Virmakosken ilmaisussa on kädet, jotka tanssivat pehmeästi ja keveästi, ikään kuin tunnustellen ilman mukana. Liikkeissä on mukana vaikutteita butoh-tanssista. Virmakosken teokset ovat usein paikkasidonnaisia ja voivat sijoittua minne tahansa: meren äärelle, silloille, huoneisiin, kaduille. Kaikkein unohtumattomin esiintyminen Virmakoskelle oli hänen yöllinen performanssinsa meren äärellä valoisassa, kesäyön hiljaisuudessa. Performanssin jälkeen saattoi kävellä yleisön kanssa varhaisen aamun autereeseen.
Tässä näyttelyssä Kuvataideakatemian Majakka tuntui Virmakoskelle tilana heti inspiroivalta erikoisine kaarineen, nurkkineen, rosoisine seinineen ja monine ikkunoineen. Rakennus, entinen viljasiilo, jossa Majakka sijaitsee, valmistui samana vuonna kuin Inari Virmakoski syntyi. Rakennus ja Virmakoski ovat eläneet toisen maailmasodan aikaisen jatkosodan ja suuret yhteiskunnan muutosten vaiheet. Molemmilla on omat muistonsa ja niiden jäljet.
Teksti: Iina Kuusimäki